Kuva Harajukusta kohti Tokion keskustaa
Japanilaiset ovat erittäin huomioivia toisia kohtaan ja kaikkialla Tokiossa oli todella puhdasta, vaikka roskakoreja ei ollut oikein missään. Huomasimme, että täysin vierastakin autetaan spontaanisti, joka paikkaan jonotetaan omaa vuoroa, metroon ei tungeta ulos eikä sisään, puhelin on äänettömällä julkisilla paikoilla ja kulkuneuvoissa, eikä siihen puhuta vaikka räplätään kokoajan, oma laukku otetaan syliin ahtaissa paikoissa tai laitetaan hattuhyllylle junassa, pyllyä ei käännetä metrossa istuvia ihmisiä päin, paikka annetaan vanhemmille, omat roskat kannetaan kotiin asti, syöminen ja juominen muualla kuin kahviloissa ja ruokapaikoissa on paheksuttavaa, omat jäljet siivotaan myös julkisissa vessoissa, kaduilla liikkuessa ei pysähdytä keskelle katua ihmettelemään vaan mennään sivuun ja kadulla saa tupakoida vain osoitetuissa paikoissa.
Vaikka treenit olivat joka ilta, pois lukien maanantait ja keskiviikot, ehdimme nähdä paljon Tokiota ja käydä jopa Fuji-vuorella ja Hakone-en-alueella.
Meiji Jingu -temppelin sisäpiha
Kävimme myös Japan Karate Federation Wado-Kai:n pääkonttorilla muutamaankin kertaan. Pääkonttori oli yksi huone erään talon seitsemännessä kerroksessa, pienellä sivukujalla. Pääkonttorilla tapasimme Shimura-sensein ja Kato-sensein. Shimura-sensei muisti meidät Suomesta Kouvolan leiriltä vuodelta 2017. Hän myös muisti, että olimme tulleet paikalle moottoripyörillä! Ensimmäisten treenien jälkeen kävimme senseiden kanssa iltapalalla, jolloin Shimura kehui Maijan toimintaa Leicesterin Wadon ottelumaailmanmestaruuskisoissa tuomarina tilanteessa, jossa toinen kamppailijoista käyttäytyi epäurheilijamaisesti ja uhkaavastikin. Hyvin ovat eräläiset senseillä muistissa.
Liikkuminen Tokiossa on nyt helpompaa kuin jokunen vuosi sitten, koska suuntia osoittavat kyltit, metroasemat ja vastaavat ovat myös englanniksi. Kaupoissa ymmärretään englantia ainakin Tokion alueella. Pääkonttorille tai treenipaikoille pääseminen kuitenkin vaatii tietoa, joten on hyvä lyöttäytyä yhteen jonkun kanssa, joka tietää minne mennä ja milloin. Etenkin metrolla liikkuessa oli oleellista tietää mistä uloskäynnistä kannattaa nousta maan pinnalle: pahimmassa tapauksessa väärä uloskäynti sijaitsee hyvin kaukana kohteesta.
Raja-aidat eri senseiden salien välillä ovat madaltuneet. Senseit kävivät toistensa treeneissä, kuten myös oppilaat kävivät useilla saleilla treenaamassa. Senseit kertoivat loppuleirilllä, että Wadoa halutaan opettaa laajasti kannustaen ajattelemaan, että ehkä saman asian voi tehdä eri tavalla kuin on tottunut tekemään.
Viikkotreenit noudattivat aina samaa kaavaa salista riippumatta. Ensin aloitettiin lämmittelemään erilaisilla askellus-, lyönti- ja potkuharjoitteilla, jotka aina veti joku muu kuin salin pääsensei. Lyhyen itsenäisen venyttelyn jälkeen tehtiin ido kihon eli perustekniikka läpi, sitten tehtiin katoja, jonka jälkeen kihon kumite -paritekniikoita. Osioiden välissä oli aina hetki juoda tai venytellä ennen seuraavan osion alkua. Perustekniikassa ei käytetty pitkää aikaa yksittäisten virheiden korjaamiseen, vaan muutaman liikkeen jälkeen korjattiin yleisesti, jonka jälkeen jatkettiin eteenpäin. Jos jollakulla oli selkeä virhe, sitä lyhyesti korjattiin hetki. Vaihtelua treeneihin toi valitut katat ja kihon kumitet. Joskus tehtiin kaikki Pinan-katat, joskus Naihanci ja Kushanku, joskus Shinto ja Seishan. Bassaita, Wanshua tai Niseishiä ei tehty kahden viikon aikana perustreeneissä kertaakaan. Kihon kumiteista tehtiin joskus parilliset ja joskus parittomat. Viikonloppuleirillä, joka tähtäsi sekä dan- että instructor-kokeiseen, pysyttiin samassa rakenteessa: lämmittely, ido kihon, katat, paritekniikat. Lauantaina tehtiin tosin nopeasti Niseishi läpi. Itse olin jo siinä vaiheessa niin uupunut, että istuin lattialla lähes unessa, kun olisi pitänyt oppia. No, osa opiskeluahan lopulta on matkiminen, jota sitten kovasti yritin Niseishin kohdalla tehdä, kun sen aika tuli.
Viikkotreenit kestivät n. 2 tuntia kerrallaan, josta alkulämmittelyä oli puolesta tunnista tuntiin. Ensimmäisellä kerralla treffasimme Shimura-sensein Hachikoo-patsaalla (uskollinen koira: https://fi.wikipedia.org/wiki/Hachik%C5%8D), josta jatkoimme matkaa yhdessä salille. Olimme myöhässä, ja suomalaiseen tapaan olimme hieman noloina, kunnes tajusimme, ettemme olleet ainoat aloitusajan jälkeen saapuvat. Normaaliksi tavaksi osoittautui saapua treeneihin, kun ehtii ja liittymällä harjoitteluun mukaan sen kummempia pahoittelematta. Oli myös täysin sopivaa jättäytyä sivuun, jos ei pystynyt, jaksanut tai muusta syystä halunnut tehdä jotain. Tämä oli sopivaa kaikilla saleilla. Muutenkin protokolla oli rennompi kuin olisi kuvitellut.
Treeniporukka Takagi-sensein salilla 26.1.2020. Keskellä tuolilla kuvissa Hideho Takagi -sensei vaimoineen ja tuolin oikealla puolella Hidemimasa Takagi -sensei.
Painopiste harjoitteissa oli rentoudessa nopeuden ja voiman tuottamiseksi. Erot eri salien välillä eivät olleet suuria. Huomattavin ero oli, että toisella salilla haluttiin gyaguzuki no tsukkomissa lyötävän kahdelle linjalle ja toisella salilla yhdelle linjalle. Tähän liittyi myös etujalan kulma: ollako täysin suora lattiaan nähden vai hieman kallistuneena sisään päin. Huomasimme, että oli hyvä käydä Japanissa asti harjoittelemassa oppiakseen miten tietyt asiat tehdään ja ymmärtääkseen, että opettajasta riippuen on olemassa tiettyjä eroja, jotka ovat molemmat yhtä oikein. Tietenkin se, mitä Japan Karate Federation virallisesti opettaa on se mitä vyökokeissa halutaan.
Ulkomaalaisille suunnattuja leirejä järjestetään pääsääntöisesti kaksi kertaa vuodessa. Ensimmäinen on tammi-helmikuun vaihteessa ja toinen syyskuussa. Alkuvuoden leiristä varoiteltiin, että harjoituspaikat ovat hirvittävän kylmiä ja puvun alle kannattaa laittaa pitkähihaista ja -lahkeista. Ehkä talvi ei tänä vuonna ollut kovin kylmä, tai lämmitystä oli parannettu, mutta emme varsinaisesti kärsineet kylmästä treenien aikana. Syyskesän leiristä puolestaan on sanottu, että se olisi hyvin kuumaa ja kosteaa aikaa, jolloin nesteytyksellä on suuri rooli. Juoma-automaatteja olikin joka paikassa ja pikkukauppoja joka nurkalla, joista sai juotavaa. Lempijuomaksemme tuli urheilujuoma nimeltään Pocari Sweat (https://en.wikipedia.org/wiki/Pocari_Sweat). Johtuisiko valmistajasta (Otsuka Pharmaseutical) vai sittenkin mausta.
Ootsukasta puheen ollen hotelliamme lähin metroasema oli Ootsuka (???, ?tsuka-eki), joka mukavasti toi mieleen Hironori Ootsuka -sensein (https://en.wikipedia.org/wiki/Hironori_%C5%8Ctsuka)
Mikael, John Stephenson -sensei ja Eeva Ootsukan metroasemalla.
Eeva
